Aloin miettiin ihan urakalla  että mitenkä mä onnistuin sen ihanan miehen hukkaan perjantaina. En vaan hoksaa miten se sillai pääs ees käymään... Kyllähän jokanen sinkku tunnistaa hyvän yksilön, ja yrittää pitää kynsin hampain kii moisesta. En minä vaan. Oon tän häiskän tavannu tasasesti kerran kuussa muutaman vuoden ajan, mitä ihimellisimmissä paikoissa ja ihan sattumalta. Aina jutellaan mukavia ja onhan se nätti ku lippalakki.

Sitte: Mä en pysty kykeeneen muistaan sen nimeä. En sitte millään. Sinäänsä siinäkään ei oo mittään ihimeellistä. Joskus, nimittäin, tuottaa vaikeuksia muistaa ees omaa nimee. Törmäsin siihen matkalla paarista A paariin B ja käppäiltiin sitte söpösti käsi käjessä siihen asti ku mulla tuli muutama tuttu vastaan ja jumitin niitten kans jutskaan. Se aiko pyörähtää nakkarilla mutkan ja minä tohkeissani unohin oottaa sitä ja nii... sitte se oli hukassa. Mikä helekkarin vika on alitajunnassa, ettei tollaset tärkeet jutut, ku oottaminen, onnistu. Alitajunnan se täyty olla, en mä ny vasiten sitä unohtanu... Enivei. Kyllä mä nään sitä toistekki.

Turskalandiassa kaikki hyvin. Rupian siivoon ja pesseen pyykkiä. Ruuaks aattelin paistaa lohta.